Miten minusta tuli minä?

11.03.2021

Tämänkertainen blogivieraani on Eeva Maria al-Khazaali ja tämä on tarina siitä kuinka Eevasta tuli taiteilija. Eeva Maria on runoilija, feministi sekä taide- ja kulttuurialan työntekijä. Hän kirjoitti tarinansa, koska toivoo, ettei kukaan jäisi yksin etsiessään unelmiensa työtä. 


" Tämä teksti voi vaikuttaa alkuun hyvin yksityiskohtaiselta, nimenomaan henkilökohtaisen elämän kuvaukselta. Sen on kuitenkin tarkoitus olla tapausesimerkki siitä kuinka löysin itseni, paikkani maailmassa ja sen inspiraation, jonka kautta olen voinut elää täydempää ja todempaa, autenttisesti omaa elämääni. Lukijalle toivon vilpittömästi ja kaikin voimin vastaavia kokemuksia. Vaikka ammattisi ei olisi taiteilijan, kirjailijan tai muun kulttuurialan, voi ammatinvalintaan saada potkua jo siitäkin, että hoksaa kuinka paljon työtä, aikaa ja kärsivällisyyttä unelmien saavuttaminen voi todella vaatia. Sitä ei kannata säikähtää, vaan luovuttamatta tähdätä kohti parasta mahdollista versiota itsestään ja elämästään. 


Olen lapsuudestani saakka kirjoittanut novelleja, runoja, loruja ja näytelmiä. Rakastin jo tuolloin kirjoittamista sydänverelläni ja tunteen palolla. Kaikki nuortenlehtiin lähettämäni novellit ja runot sisälsivät jotain seuraavista: nimimerkki "musta enkeli vm. -86" esimerkiksi itki "särkyneitä kyyneliä". Kirjoitin vimmaisesti enkä tiennyt vielä kirjallisuuden lainalaisuuksista tai omasta äänestä mitään. Teinitytön angstinen kuvasto ei kelvannut tietenkään julkaistavaksi, vaikka kuvittelinkin olevani se nuori runotyttö ja kirjailijanalku, joka minusta lopulta sitten tuli. 


Toki matkani taiteilijaksi sai varmasti noista teksteistä alkysysäyksensä, vaikka opiskelin lisäksi klassista balettia, nykytanssia, koreografiointia sekä kuvataiteen eri muotoja. Voisi sanoa, että koulun, kodin ja harrastusten muodostama varhaiskasvatus kohdallani edesauttoi taiteilijan uralle päätymistä, pääsemistä ja joutumista. Todellinen tekijä oli varmasti ennen kaikkea oma, sitkeä päähänpinttymäni myrskyisästä taiteilijaelämästä. Päämäärätietoisena, lahjakkaana, mutta auttamattoman kliseisenä 17-vuotiaana olin valinnut suuntani: minusta todella tulisi taiteilija! Taide olisi elämäni tarkoitus! 


Ihan täysin pyyteetöntä ja pyhää ei tietenkään taiteilijankutsumukseni ollut. Tarkoituksenani oli tehdä vaikutus muutaman vuoden vanhempiin artesaaniopiskelijoihin, jotka tölvivät usein: "Mitä sinä sitten muka teet?" Kerroin kirjoittavani runoja. Kirjoitin tuon taiteellisten nuorten kiusoittelun seurauksena ensimmäisen oikean käsikirjoitukseni. Tarjosin sitä toki julkaistavaksi useamalle pienelle kustantamolle, jonka uskoin ymmärtävän "kirsikankukkia" ja "matalien maailmojen sadetta." 


Kirjaa siitä ei koskaan tullut. Tämä ei saanut minua luovuttamaan. Tarve näyttää maailmalle, tulla nähdyksi ja tulla tunnustetuksi taiteilijana ei päästänyt minua kurimuksestaan. Lukion jälkeen hain systemaattisesti taide- ja kulttuurialojen korkeakouluopinoihin. En tullut valituksi yhteenkään alan koulutusohjelmaan. Pettyneenä ymmärsin kyllä, ettei alle puolessa tunnissa akryylimaaleilla maalamani pelikaani oranssi-sinisellä taustalla oikeastaan oikeuttanut valintaani pääsykokeisiin. Lukiossa Moon-TV:n tyylilajiin gonzo-taltiointeja kotibileistä tehdessäni pienellä 8mm-videokameralla en harjaannutanut media-alalle vaadittavia taitoja eikä kuvattuja bileitä hyvällä tahdollakaan voi sanoa elokuvalliseksi ilmaisuksi. En siis päässyt silloiseen Taideteolliseen korkeakouluuunkaan enkä ainakaan Kuvataideakatemiaan - jos sinne edes hain. 


Olin kaiken tuon keskellä kuitenkin ymmärtänyt, että kirjoittamisen taidon taisin tosiaan osata. Minua ei voinut enää harhauttaa tiedustelemalla kameroideni teknisiä ominaisuuksia, maalien tai siveltimien tyyppejä, kankaan pingotus- tai pohjustustekniikoita eikä keskustelua saanut aikaiseksi edes taidehistoriasta minulle luennoimalla, saati arvostelemalla lauluääntäni tai sitä, etten soittanut missään bändissä. Kaikki nämä asiat olivat minulle vain kuriositeetteja, eivät suinkaan mitään sellaista, joka olisi tulvinut minusta läpi, lyönyt minun ylitseni kuin hyökyaalto, asioita, joissa olisin päässyt käsiksi flow-tilaan tai jonka jälkeen olisin tuntenut oloni selkeäksi ja kirkkaaksi niin kuin aina kirjoitettuani. Kaikki vuodet muistikirjani kulkivat mukanani. Kirjoitin kahviloissa, juhlissa, junassa, asemilla ja kaikilla matkoilla lukuisia runoluonnoksia. Pääsin myös lopulta opiskelemaan sanataidetta Oriveden opistoon. Siellä muistan ajatelleeni kesken lyriikan oppituntia: "Minusta tulee runoilija. Se on kutsumukseni. Toista kutsumusta ei koskaan tule." 


Lukuisat valinnat kerta toisensa jälkeen runoilijaksi tulemisesta olivat johtaneet minut tähän kristallinkirkkaaseen hetkeen, jolloin olin viimein varma ja tietoinen kirjoittamani tekstin mahdollisuuksista. Sain kiittävää tai ainakin kannustavaa palautetta luovan kirjoittamisen opettajilta, jotka olivat tietenkin kirjailijoita. Kirjoitin elämäni toista runokokoelman käsikirjoitusta kustantamoille tarjottavaksi. Pettymyksiä toki seurasi kun "Mellakkakarnevaali"-työnimellä postitettua liuskanippua ei koskaan ladottu kirjaksi eikä kukaan kohteekseni joutuneista kustannustoimittajista tainnut edes vaivautua lähettämään vastaukseksi kohteliasta ja asiallista hylkäyskirjettä. Oriveden jälkeen aloin työstää jotain, mistä tuli lopulta esikoisteokseni, vähäiselle julkiselle huomiolle jäänyt, draamallinen proosarunokokoelma, Unelma. Ennen ja jälkeen sen julkaisun, ehdin käydä Isossa-Britanniassa opiskelemassa hieman esittävää taidetta ja elokuvaa. Esittävän taiteen vuosikurssille päädyin performanssi- ja installaatiotaiteesta kiinnostuneena. Kurssisisältöjen käsitellessä lähinnä fyysistä teatteria, improvisaatiota ja näyttelijäntyön oppitunteja, turhauduin ja palasin Suomeen. 


Siitä alkoi vuosien epätoivoinen hiljaisuus. Muutama sanomalehti teki minusta jutun palattuani kotimaahan, kirjoitin aikani kolumneja paikallislehteen, pidin blogia. Elokuva-alaa opiskellessani Britanniassa, kirjoitin romaanikäsikirjoituksen. Se on vieläkin julkaisematta, koska se on rakenteeltaankin turhan surrealistinen (lue: sekava) ja siinä on erään ystävällisen kustannustoimittajan sanoin: "Paljon työtä." Vielä tänäkin päivänä kuvittelen vielä joskus saavani tuon käsikirjoituksen valmiiksi. Nyt kutsun tuota aikaa Unelman ja sitä seuranneen runokokokoelmani Että näkisin siitä unia välistä aikaa "julkaisutauoksi." 


Tässä kohtaa huomaan, etten muista enää mitään kuluneista vuosista - en muuta kuin sen tuen ja rakkauden, jota olen saanut kokea viimeisten vuosien aikana. Mietin useita viikkoja kuinka kertoisin kirjojeni kirjoitus- ja julkaisuprosesseista, mutta lopputuloksena on, että yksityiselämäni on ollut rakkaudentäyteistä ja onnellista sekä kirjoittamisen kanssa kustantamo on kannustanut ja auttanut eteenpäin. Sisarteoksina pitämäni, juurikin rakkaudesta kertova Että näkisin siitä unia (ntamo, 2018), sen englanninnos That I Would Dream About It (Adelaide Books, 2019) sekä Paperi, haavoja (ntamo, 2020) julkaistiin kaikki. Teokset saivat hyvää ja kiittävää vastaanottoa eikä etenkään viimeisimmän julkinen käsittely ole vielä edes saanut päätöstään. 


Nyt kirjoitan uutta runokokoelmaa, jonka ensimmäisen luonnoksen toivon saavani valmiiksi vuoden 2021 loppuun mennessä. Olen aina siitä lähtien kun olen tavoitteellisesti alkanut kirjoittaa, tietänyt, että en tule koskaan luopumaan kirjoittamisesta. Aion kirjoittaa koko elämäni, niin kauan kuin se on mahdollista. Mikään ei tule viemään minulta enää sitä taiteilijuutta, jonka myönnän, tunnustan ja olen saavuttanut. Se ei aina ole ollut helppoa, mutta kaikki periksiantamattomuus ja sinnikkyys on ollut vaivan arvoista. Pyrkimykseni tehdä taidetta ja uskaltaa sanoa itseäni taiteilijaksi - ja runoilijaksi, on vaatinut minulta paljon pitkän ajan. Kehityn toki työssäni, koen onnistumisia, epäonnistumisia, nousuja ja laskuja, mutta nämä kokemukset ovat tehneet minusta sen ihmisen, joka olen tänään." 

Valokuvassa Eeva. Valokuvaus: Isabel Andersson.