Kuinka kauan ihminen kestää stressiä ja muutoksia? – osa 2

17.02.2021

Tämä on kaksiosaisen blogitekstin toinen osa, joka kertoo pitkään jatkuneesta työn kuormittavuudesta. Ensimmäisen osan löydät blogistani ennen tätä julkaisua. Tämä on blogivieraani henkilökohtainen kokemus siitä, mihin äärimmilleen mennyt stressi johtaa ja miten syvän häpeän irtisanotuksi tuleminen voikaan aiheuttaa. Ennenkaikkea tämä on kertomus ihmisen voimasta ja selviytymisestä. 


Blogivieraani on 51-vuotias Minna, joka tahtoo kokemuksensa jakamisella tuoda toivoa samaa kokeville ja samaa kokeneille.


" Koitti kevät ja minulle ilmoitettiin, että useasta syystä johtuen työnkuvaani muutetaan. En edes kokenut tarpeelliseksi pyytää tarkempia perusteluja tähän, koska koin tämän oikeutetuksi. Tunsinhan, että olin epäonnistunut monessa asiassa. Työt jatkuivat ja jouduin tilanteeseen, jossa jouduin kyseenalaistamaan esimieheni toimintaa. Sain alle viikon päästä tästä kutsun kuulemistilasuuteen, jossa oli esimieheni lisäksi mukana hänen esimiehensä ja HR:n edustaja. Sain varoituksen epäluottamuksesta yhtiötä kohtaan ja minulle tarjottiin mahdollisuutta irtisanoutua, irtisanomispaperitkin oli jo valmiiksi kirjoitettu minua varten. Pyysin miettimisaikaa ja sain sitä pari tuntia. Tunsin itseni rikolliseksi. Tämän ymmärtäisin, jos olisin tuottanut yritykselle taloudellista tai turvallisuuteen liittyvää vahinkoa tai käyttäytynyt julkisesti huonosti, mutta nyt minua rankaistiin siitä, että kyseenalaistanut yhden kerran esimieheni toimintaa.


Ymmärsin, etten voi jatkaa tehtävässäni ja tässä työpaikassa, joten ilmoitin irtisanoutuvani. Neljässä tunnissa menetin ammatillisen identiteettini, verkostoni, puhelimeni ja tietokoneeni. En ollut enää mitään ja ymmärsin, että elämäni pohjan olin liian vankasti rakentanut työminäni ympärille. Koin valtavaa häpeää ja stressasin jo tulevasta. Saanko yli viisikymppisenä töitä? Miten selitän irtisanomiseni? Nauretaanko minulle? Katsooko kaikki, että tuossa menee luuseri?!


Pian tapahtuman jälkeen sain tutussa kauppakeskuksessa voimakkaan fyysisen ahdistuskohtauksen. Sydämeni tuntui tulevan irti kehostani ja tunsin, kuinka kaikki katsovat minua. En ole koskaan kokenut tällaista fyysistä oiretta ja nyt tiedän mitä paniikkikohtaus on. Tästä on nyt vuosi aikaa.


Sitten alkoikin paniikinomainen työnhaku. Tuo aika meni täysin sumussa, toimin kuin robotti ja olin täynnä kyynisyyttä. Positiivinen minä oli muuttunut negatiiviseksi ja katkeraksi. Näyttelin silti hyvin, että kaikki on hyvin.


Lopulta minulle tarjottiin työtä, jossa minulle annettiin vapaat kädet kehittää ja nostaa yritys huippujen joukkoon. Näin aloitin yrityksessä, jossa tittelini oli hieno ja minut suorastaan haluttiin tähän tehtävään hakijoiden joukosta. Tähän työhän riitti vain yksi työhaastattelu, jossa paikka luvattiin minulle saman tien. En kyseenalaistanut sitä silloin, mutta myöhemmin työsopimuksen kirjoittamisen jälkeen totuus tuli ilmi. Varmaan suurin virhe löytyy minusta itsestäni, kun en kyseenalaistanut mitään haastatteluvaiheessa, vaikka kaikki tuntui liian hyvältä ollakseen totta. Minulle kerrottiin tavoitteeni. Mitään apua tai perehdytystä en saanut, koska sellaista ei yksinkertaisesti ollut tarjolla. Aika haasteellinen yhtälö, kun alkaa tehdä työtä, josta ei ole suoranaisesti aiempaa kokemusta. Koska en saavuttanut minulle asetettuja tulostavoitteita toisenkaan kuukauden aikana, sanoin, etten ole tähän tehtävään se paras. Ahdistukseni jokaisena aamuna oli valtava. Näin painajaisia jokaisena yönä ja heräsin tunteeseen, kuin sementtisäkki painaisi rintaani. Lopulta irtisanouduin koeaikana jo kahdeksan viikon jälkeen.


Tunsin itseni yhä enemmän luusereiden luuseriksi. Enkö edes tähän pystynyt. Puolisoni kannusti pitämään lomaa ja ottamaan aikaa, mutta luonteelleni ei missään nimessä kuulu, se että en pystyisi kantamaan taloudellista vastuuta perheestämme. Sana työtön oli minulle kuin rutto. Sen sanan lausuminen tuotti minulle valtavaa ahdistusta. Tässä vaiheessa ymmärsin, etten todellakaan olisi ollut vielä työkuntoinen, mutta sisäänkasvanut periksiantamattomuus vei vallan. Kerran kävin julkisella puolella lääkärissä, koska nukahtamislääkkeeni resepti oli menossa umpeen. En oikein osannut sielläkään kertoa totuudenmukaisesti tilanteestani, koska koin niin valtavaa häpeää vieläkin kaikesta tapahtuneesta.


Uskon, että työkokemukseni vakuutti ja jälleen eräs työhaastattelu johti uuteen työsuhteeseen. Otin paikan vastaan, vaikka tiesin, ettei minun ja yrityksen arvomaailma kohtaa. Ajattelin, että työ kuin työ ja minulle mielekäs titteli riittää. Ensimmäisestä työpäivästä lähtien koin ahdistusta. Olin kuitenkin oppinut loistavaksi näyttelijäksi ja pystyin harhauttamaan näillä taidoillani jopa yrityksen omistajaa. Sain palautetta, kuinka hienoa on, että on näin innokas työntekijä. Innokas oli kaikkea muuta kuin mitä oikeasti tunsin. Mitä enemmän taas näyttelin, sitä syvemmälle vaivuin valheellisuuden ja ahdistuksen verkkoon. Olin edelleen koukussa kehumisiin.


Sain upean kulmahuoneen, jossa sain viettää rauhassa aikaani. Joskus vain kuuntelin radiota ja mietin, miten ihmeessä olen taas tässä tilanteessa. Kun toimistooni tuli kollega tai asiakas, niin ei muuta kuin maski naamalle. Minä vihasin tätä työtä, kaikkea mitä siihen liittyi. Heräsin jokaisena aamuna hiestä märkänä ja ahdistuneena tulevasta päivästä. Työssäni laskin minuutteja, jotta työpäivä loppuisi. Jotenkuten sain tehtyä kuitenkin tulosta, vaikka käytin tehokasta työaikaa oikeasti päivässä vain ehkä 50-prosenttisesti. Ymmärsin, etten ole tähän yritykseen todellakaan paras työntekijä ja edelleen aktiivisesti käytin aikaani työnhakuun.


Tätä olotilaa oli kesti muutaman kuukauden. Näihin aikoihin mieleeni tulivat ensimmäistä kertaa itsetuhoiset ajatukset. Mitä jos vain kuolisin pois? Olinhan merkityksetön ihminen eikä minulla ole oikeutta edes elää. Mutta minua pelotti. Ensimmäistä kertaa minua pelotti. En kuitenkaan puhunut näistä kenellekään muille kuin ammattiauttajalle. Tunsin häpeää siitä, että en ole ollut läsnä tarpeeksi kahdelle lapselleni. Olinhan tehnyt vain töitä. Nyt lasten ollessa aikuisia tajuan, että tämä oli se palkka uralle elämisestä. Palkka olikin kaikki tämä tyhjyyden tunne, eikä käteen jäänytkään juuri mitään. Ihmettelen, että lapseni ovat kuitenkin läheisiä kanssani, vaikka liian paljon korvasin omaa läsnäoloani rahalla ja uusilla vempaimilla. Suurin syy, miksi en toteuttanut itsetuhoisia aikomuksiani, johtuu siitä, etten halunnut enkä halua tuottaa häpeää lapsilleni tai puolisolleni. Ammattiauttajani on ollut minulle suurena apuna.


Loppusyksyllä aloitin jälleen uudessa työssä ja uudessa työyhteisössä. Se, että olin koukussa kehuihin ja tuloksiin ovat jääneet taka-alalle, enkä elä enää niistä. Pyrin löytämään työniloa pienistä asioista, koska niistä muodostuu rypäs suurta. Stressini ei ole helpottunut täysin, syön edelleen nukahtamislääkkeitä. Opettelin uutta työtäni ensimmäiset kuukaudet taas täysillä aloittaen jo viikonloppuna. Elämänilon löytäminen tuntui vuosi sitten välillä ylivoimaiselta. Nyt yritän ajatella kaikkea positiivista, kuten sitä, että minulla on koti, lapset ja puoliso, joka on kestänyt rinnalla kaiken tämän. Välillä ajatukset ovat positiivisia ja huomaan, että päivä päivältä positiivisuutta on enemmän kuin negatiivisuutta. Enemmän toivoa kuin pelkoa. Enemmän iloa kuin surua.


Mikä on sanomani tässä tarinassani? Se, että älkää päästäkö väsymystä tai uupumista näin pitkälle kuin minä. Hakekaa apua ajoissa. Tämän päivän tuloskeskeisyys tappaa ihmiset, ainakin ne, jotka tunnollisesti tekevät työnsä hyvin. Täydellisyyden tavoittelussa tulee enemmän virheitä kuin tulosta. Voi kun olisin osannut ottaa löysemmin aiemmin. Jos on koukussa kehuihin, pian mikään ei riitä.


Yleensä näillä tarinoilla on jokin uusi oppi tai muutoin onnellinen loppu. Minun oppini on, että olen nyt hakenut apua ammattiauttajilta. Olen pakottanut itseni ulos metsään kuuntelemaan luonnon ääniä. Olen oppinut arvostamaan perhettäni ja itseäni. Uskon jo tulevaan, mutta se tulee pikkuhiljaa. Mikään elämässäni ei ole ollut pikkuhiljaa hyvää tulee- periaatteella ja nyt opettelen sitä elämäntapaa. Olen kirjoittanut päiväkirjaa itselleni ja haave, että kirjoittaisin kirjan elää voimakkaasti ajatuksissani. Teen sen joku päivä, kun olen siihen valmis.


Juuri nyt on hyvä olla."