Kuinka kauan ihminen kestää stressiä ja muutoksia? – osa 1

10.02.2021

Tämä on kaksiosaisen blogitekstin ensimmäinen osa, joka kertoo pitkään jatkuneesta työn kuormittavuudesta. Toinen osa on luettavissa blogistani ensi viikolla. Tämä on blogivieraani henkilökohtainen kokemus, stressistä, johon hän pakotti itsensä tottumaan, koska luuli sen olevan täysin normaalia esimiestyössä. Tämä on myös kertomus siitä, mihin äärimmilleen mennyt stressi johtaa ja miten syvän häpeän irtisanotuksi tuleminen voikaan aiheuttaa. Ennenkaikkea tämä on kertomus ihmisen voimasta ja selviytymisestä. Tämänkertainen blogivieraani tahtoo kokemuksensa jakamisella tuoda toivoa samaa kokeville ja samaa kokeneille. 


"Olen vähän yli viisikymppinen esimies. Ollut esimiehenä miltei kokoa urani. Ensimmäisessä työpaikassani ylenin neljässä vuodessa pikkupomosta keskijohdon tehtäviin. Nuoruuden innolla ja energialla jaksoi mitä tahansa ja maailma oli edessä valloituksineen eivätkä pitkät työpäivät painaneet. Yritys teki tulosta ja mikään ei tuntunut ylivoimaiselta. 


Jouduin pitämään 70 hengelle yt- neuvottelut vuonna 2008. Tuolloin luulin, että tämä on se hetki, kun koen suurimman mahdollisen stressin, mutta jälkeenpäin huomaan, että tämä oli vain alkusysäystä tulevaan. Olin tuolloin ollut kymmenisen vuotta saman yrityksen palveluksessa toimien ylitunnollisesti ja tehden aina enemmän, kuin minulta vaadittiin. Halusin olla paras kaikessa, mitä vain mitattiin. Niinpä toteutin myös kaikkia työnantajani toiveita myös yt-prosessiin liittyen. Pidin yllä täydellistä maskia tuona aikana, vaikka otin yt-neuvottelut hyvin raskaasti. Irtisanomiset ja tuohon aikaan yleisesti liittyvä epävarmuus sekä yritykseni ylläpitää positiivista ilmapiiriä veivät voimiani. 


Kun nämä yt-neuvottelut oli saatu päätökseen, oli muodostunut uusi organisaatio, sain uuden esimiehen ja alkoi yksikönvetäjiä koskevat yt-neuvottelut. Olin aivan varma, että minut irtisanotaan. Esimieheni kuitenkin ilmoitti, että säilytän työpaikkani, mikäli hyväksyn 800 euron palkanalennuksen. Hyväksyin tämän ja työsuhteeni jatkui. Ajattelin tämän olevan väärin minua kohtaan, mutta en sanonut tätä ääneen. Eräs kollegani koki saman kohtalon ja hän kritisoi tätä ääneen ja tulikin sitten muutaman kuukauden kuluttua irtisanotuksi luottamuspulaan vedoten. 


Yritin jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta lopulta aika moni asia muuttui ja muutostahti oli hirmuinen. Yt-neuvotteluiden aikaan alkaneet univaikeudet alkoivat lisääntyä, kun työasiat vain pyörivät mielessäni öisinkin. Näihin aikoihin aloitin unilääkityksen. Näyttelin työterveydessä ylireipasta ja ehkä tästä johtuen uniongelmiini ei lääkereseptin kirjoittamisen lisäksi muuten puututtu. Aluksi unilääkereseptin saaminen riittikin tuomaan tunteen, että kaikki on ihan hyvin. 


2010-luvun alkupuolella yrityksen omistajuus siirtyi uusille omistajille, jotka käyttivät mielivaltaisesti valtaansa: uhkailua, varoituksia ja irtisanomisia, pelon ilmapiirillä johtamista. Pärjäsin hyvin, kun vain tein kiltisti mitä pyydettiin. Varmaan tästä syystä sain luottoaseman omistajiin ja pian olin mukana kaikissa mahdollisissa projekteissa. Ja niitä oli paljon. En kyseenalaistanut mitään, vaan tottelin, kuten mielestäni tunnollisen työntekijä tulee tehdä. Näihin aikoihin alkoivat myös ensimmäiset vatsaongelmani ja painoni alkoi heitellä. Kärsin epämääräisistä vatsakrampeista ja olin varma, että olen saanut vatsahaavan. Lääkärin tutkimuksissa ei kuitenkaan löytynyt mitään vikaa, joten aloin jo itsekin uskomaan, että kuvittelin kaikki oireeni. 


Jotenkin sitten näiden vatsakramppien kanssa vaan alkaa elämään, kun siitä vuodessa tulee ikään kuin normaali olotila. En muista milloin ensimmäisen kerran pyörryin kotonani puolisoni läsnä ollessa, mutta tuolloinkin tietysti kieltäydyin lähtemästä lääkäriin. Näitä pyörtymisiä tuli ja meni, mutta diagnosoin itse sen olevan verensokerin laskeminen. 


Aloin vakavasti katsomaan uusia työpaikkoja ja ajattelin, että työpaikan vaihto toisi helpotuksen fyysisiin ja henkisiin oireisiin. Sain lopulta uuden työpaikan, mutta uuden palvelun ja tuotteiden opiskelua suoritin illat ja yöt koeaikani aikana, koska pelkäsin ja stressasin, etten selviydy muuten koeaikani yli. Ensimmäisen toimintavuoteni aikana yksikköni teki huomattavan kehityksen useilla mittareilla ja sain ensimmäisissä esimiesarvosanoissa yhdet yhtiön parhaimmista arvosanoista. Minut myös valittiin vuoden tulokkaaksi ja tiimini vuoden tiimiksi. Tämä sai aikaan kateutta kollegoissani ja huomasin, että kollegani eristivät minut joukostaan. Yksi heistä sanoi minulle, ettei minun pitäisi suorittaa niin paljon, koska se saa muut näyttämään riittämättömiltä ja huonoilta. Jatkoin kuitenkin omalla tielläni ja pian minulle tarjottiinkin ylennystä. Puolisoni sanoi, etten tule kestämään tulevaa työtaakkaa, mutta koska en oikein kehdannut kieltäytyäkään ja tuottaa pettymystä työnantajalleni, otin paikan vastaan. 


Tässä vaiheessa en tiennyt millainen helvetti edessäni olikaan. Jo heti alussa pöydälläni oli yhä enemmän ja enemmän tehtäviä, projekteja ja erinäisiä asioita, joihin tietysti tunnollisena paneuduin täysillä. Tuossa vaiheessa kysyin kerran, onko totta, että kaikki nämä ovat vastuullani. Esimieheni vahvisti, että on ja muistutti, että olen itse tämän tehtävän tahtonut ja kehotti harkitsemaan, onko minusta tähän. Sen jälkeen en puhunut työtaakastani mitään, vaan painoin kaasua ja näyttelin reipasta. Tuossa yhteisössä omasta väsymyksestä puhuminen oli virhe, koska uskon, että tämän jälkeen olin jaksamiseni suhteen silmätikkuna esimiehelleni. Tässä vaiheessa söin säännöllisesti uniongelmiini lääkettä ja toleranssini nousi. Ei riittänyt enää kaksi tablettia illassa ja elin jatkuvasti kuin unessa. Työpäivät jatkuivat pikkutunneille. Tunsin syyllisyyttä, etten ollut päivällä tehokas ja näin illat venyivät. Työpäivinä siirryin palaverista toiseen ja usein olin ihan pallo hukassa siitä, mitä missäkin palaverissa puhutaan. Edellisen palaverin asiat pyörivät vielä mielessä, kun seuraava alkoi. Aloitin myös työn tekemisen sunnuntaisin, jotta maanantain taakkani olisi pienempi. Puolisoni katsoi tätä aikaa vierestä ja sanoi, ettei hänellä ole enää puolisoa, vaan zombiena elävä tikittävä aikapommi. 


Pikkuhiljaa aloin tekemään pikkuvirheitä, tuli unohduksia ja vääriä lauseita, väärin ilmaistuja asioita ja yksi virhe johti toiseen. Kyynisyys työtäni kohtaan kasvoi. Pikkuhiljaa ilo ja onnistumisen tunteet katosivat. Tietyt ihmiset herättivät minussa vihaa ja se oli tunteena uusi, koska en ollut aiemmin vihannut ketään. En suoriutunut enää rutiinitehtävistä. Jos aiemmin tekemääni raporttiin oli mennyt aikaa kaksi tuntia, nyt siihen meni kuusi tuntia. Tuntui, että aivoni eivät toimineet ja pienenkin asian tekeminen vaati voimia ja energiaa. Samaan aikaan jatkuva palaute tekemistäni virheistä ja tekemisistäni sai minut tuntemaan itseni yhä huonommaksi ja huonommaksi. Jossain vaiheessa aloin jo epäillä, että minusta halutaan eroon. Kuitenkin mitä enemmän uuvuin, sitä enemmän painoin kaasua. Työterveydessä moneen otteeseen kehotettiin ottamaan sairaslomaa, mutta siihen en suostunut. Mielikuva, että joutuisin istumaan kolmikantaneuvottelussa esimieheni kanssa, sai minut vain jatkamaan ja yrittämään entistä enemmän, vaikka olin totaalisen väsynyt. 


Elettiin 2018 luvun loppua ja loppuvuosi meni osaltani täysin sumussa enkä muista juuri mitään ilon aiheita tuolta ajalta. Päivästä toiseen suoritin ja elin säästöliekillä. Kerran pyysin esimieheltäni apua eräässä isossa projektissa. Sain häneltä muistutuksen, että minuthan oli palkattu tätä tehtävää varten. En uskaltanut enää tämän jälkeen pyytää apua. Aamuisin heräsin mieleni täynnä pelkoa tulevasta päivästä ja aina esimieheni soittaessa minulle olin varma, että saan nuhteita. Olisin usein tahtonut kysyä, onko jotain, mitä olen tehnyt oikein, mutta tätäkään kysymystä en yksinkertaisesti uskaltanut esittää."


* Blogivieraani tarinan toinen osa julkaistaan blogissani viikolla 7.