Kosketa (vaikka pelottaa)

16.06.2020

Onko helpompi sulkea silmät ja katsoa eri suuntaan, olla kuin ei huomaisikaan? Jätätkö toimimatta, koska et ole varma, mistä ja miten aloittaa? Tyydytkö ajattelemaan, että koska et voi vaikuttaa kaikkeen ei kannata edes yrittää? Ajatteletko, ettei pienillä teoilla ole lopulta merkitystä?


Nämä saattavat olla tuttuja ajatuksia myös työelämässä. Olet ehkä pidemmän aikaa laittanut merkille, kuinka kollegasi olemus ja toiminta ovat muuttuneet. Aikaisemmin ideoita pursuava ja elinvoimainen ihminen on kuin varjo entisestään, myöhästelee, unohtelee, on apea ja vetäytyy omiin oloihinsa. Sinun tekisi mieli koskettaa, halata. Kysyä, mikä on ja voisitko olla avuksi. Ja seuraavassa hetkessä huomaat jo ajattelevasi: olisiko se liian tungettelevaa, epäsopivaa eikä se oikeastaan ole edes sinun työnkuvaasi kuuluvaa.


Tai ehkä olet huomannut muutoksia itsessäsi? Aikaisemmin niin innostava työ on muuttunut velvoitteiden täyttämiseksi ja tunnet, ettet enää voi vaikuttaa itse juuri mihinkään. Työpäivät jatkuvat kotona pikkutunneille saakka, koska omatuntosi soimaa, velvollisuuden ääni sisälläsi vaatii. Häpeä ja syyllisyys istuvat olkapäälläsi eivätkä anna tarvitsemaasi lepoa. Huomaat päivittäin etsiväsi ulospääsyä kehosi ja mielesi umpikujasta. Vaikenet. Hymyilet etkä puhu ajatuksistasi ääneen. Ajatteletko, ettei kukaan voisi ymmärtää? Tai ehkä sinä kerroit. Ehkä kysyit. Ehkä pyysit. Ja silti jäit yksin. Muistat sanojasi seuranneen hiljaisuuden. Sanomattomat sanat. Ne sanat, jotka olisit tahtonut kuulla edes joltakin. Ne sanat, joita sinä itsekään et osaa itsellesi sanoa.


Entä silloin, kun toinen tarjoaa apua ja ehkä kiukustuen kieltäydyt? Oletko tietoisesti rakentanut muurin itsesi ja toisen välille? Vai onko se rakentunut vähitellen itsestään, kuin huomaamattaan? Muistat koko kehollasi sen kylmyyden ja yksinäisyyden, jota kerran koit. Kannat sitä mukanasi painavana viittana. Viitta on raskas ja se painaa sinut kumaraan, saa kohdistamaan katseen alaspäin. Päätit jo kauan sitten, ettet koskaan enää anna kenellekään tilaisuutta satuttaa itseäsi. Ajattelet olevasi turvassa. Oletko?


Jos olet joutunut pärjäämään yksin, voi avun pyytäminen ja vastaanottaminen pelottaa. Luottamuksesi voi olla rikottu etkä tahdo paljastaa kenellekään, mitä säröjä pinnan alta löytyy. Näet uhan ja pelon, kivun. Joskus haaveilit turvapaikasta ja rakkaudesta, sylistä. Lähelle meneminenkin voi pelottaa. Totta ihmeessä! Se saa pohtimaan, että mitä toinen mahtaa ajatella. Ja mitä jos en itse osaa tai tiedä, miten voisin auttaa. Osaanko edes? Haluaako toinen edes?


Vaikka pelottaa, niin kosketa. Olemme yhdessä.❤️