Ihminen luopuu kaikesta kerran.

04.02.2021

"Ei kuolemasta voi puhua, jos ei ole keskustellut elämän kanssa. Elämästä voi sanoa jotakin vasta sitten, kun on suostunut tuonen kutsuun: kuljetaan yhdessä tämä lyhyt matka. Matka aamusta iltaan, yön hiljaisiin hetkiin. Tässä huoneessa on aika pysähtynyt. Ei sitä enää ole. On vain sinun kätesi ja rakkaus. Ne kantavat rajalle. On vielä toinen käsi ja armo. Ne kantavat kotiin asti."  -Teuvo Aho


Tämä on kertomus syvästä surusta. Kirjoitus muistuttaa siitä, että joudumme päästämään kerran irti aivan kaikesta. Lopullisen irti päästämisen edessä vahvinkin meistä on polvillaan.


Tämänkertainen blogivieraani on 32-vuotias nainen, joka kuvaa itseään hyvin herkäksi ja vahvaksi ihmiseksi, jolle elämä on tarjonnut paljon kauneutta, mutta myös äärimmäisen syvää surua. Blogivieraani kirjoitti menetyksestään tahtoen muistuttaa, että jokainen ihminen on vain käymässä täällä. Ja kun kohtaamme menetyksen, tulee jokaisen surua kunnioittaa. Joskus unohdamme nauttia matkasta, koska emme muista elämämme olevan hauras ja väliaikainen. Blogivieraani toivoo jokaisen tekstiä lukiessaan muistavan, mikä elämässä on oikeasti merkityksellistä. Emme kaipaa kuolinvuoteellamme rahaa ja omaisuutta, vaan rakkautta ja ihmisiä.


Se rikkoo sydämen pysyvästi. Maailma muuttuu lopullisesti. Kuolemaa vastaan ei voi taistella, vaan se ottaa sen mikä sille kuuluu. Mikään raha pankkitilillä ei riitä ostamaan lisää aikaa. Meille opetettiin jo lapsena, ettei viimeisessä takissa ole taskuja. Ainoa asia mikä kuolemaa kohdatessa merkitsee, ovat ympärillä olevat ihmiset. Kuolinvuoteella kaipaamme ainoastaan rakkaiden läsnäoloa.


Minä hautasin elämäni tärkeimmän ihmisen. Muistan jo lapsena pelänneeni hänen menettämistään, koska hän oli minulle yhtä kuin turvallinen syli ja rakkaus. Sen lisäksi hän oli aikuisena paras ystäväni. Hän oli myös se, josta olisin halunnut huolehtia vanhuuden saavuttaessa.


Hän sai diagnoosin äkillisesti kuolemaan johtavasta sairaudesta. Ei ollut lainkaan toivoa, vaan ainoastaan edessä oleva väistämätön luopuminen. Muistan vieläkin, kuinka ihmiset sanoivat, että älkää luopuko toivosta. Mistä toivosta? Kun ihminen saa kuolemantuomion, ei ole mitään toivoa. Kolme kuukautta, ja kaikki oli ohi. Aika vie ihmisen väkisin.


Kun saattelemme rakkaimpiamme kohti kuolemaa, olemme erityisen haavoittuvaisia. Kuka pahuuttaan nostaa kätensä surevaa ihmistä vastaan, ei välttämättä saa anteeksi koskaan. Syvä suru on omiaan vahvistamaan vihan tunnetta, koska sielu on jo valmiiksi vereslihalla.


Kukaan ei haluaisi pidellä sylissään niin raskasta uurnaa. Se uurna oli raskas rakkaudesta. Me lupasimme viedä hänet kotiin, ja kotiin hän pääsi.


Ihminen luopuu kaikesta kerran.


Ikävöin häntä yhä päivittäin, vaikka kuolemasta on aikaa jo kohta kaksi vuotta. Surun aiheuttama tuska pakottaa edelleen polvilleen. Niinä hetkinä koen kuitenkin hänen olevan vahvasti läsnä, ja pitävän kättä olkapäälläni.


Hän muistutti viimeisinä päivinään useita kertoja Nauttimaan Elämästä. Muista Nauttia Elämästä. Olen kantanut tätä ohjetta mukanani siitä lähtien joka päivä. Siitähän tässä elämässä on kysymys, että muistaisimme nauttia matkasta. Muistaisimme, että elämä on matka, jossa ihan jokaista ihmistä yhdistää sen alku ja loppu.


Selviääkö ihminen rakkaimman hautaamisesta koskaan? Ei.

Oppiiko ihminen elämään surun kanssa? Kyllä.


Niin paljon kuin rakastit, niin paljon suret. Se on tuonut lohtua niihin hetkiin, kun suru kysymättä lyö polvilleen. Surutyö ottaa aikaa yksilöllisen määrän. Kukaan ei voi määritellä toisen ihmisen surutyön kestävän liian pitkään. Toisilla surutyö voi kulkea rinnalla koko loppuelämän, ja sitäkin täytyy kunnioittaa.


Hän on siipenä minussa aina.