Ajatella, minä melkein luovutin

02.06.2021

Tämä blogivieraani teksti kertoo paljosta. Siitä kaikesta, mitä neljä kirjainta jättää kertomatta. Siitä miten ADHD voi hoitamattomana ajaa ahdinkoon mutta diagnosoituna parhaimmillaan myös pelastaa. 


"Se talvi oli erilainen kuin muut talvet, sä jätit arvet erilaiset kuin muut arvet." 

Kymmenen vuotta sitten ajattelin, että tulevaisuudessani ei ole mitään. Näin pelkkää tyhjää, ja pelkkää mustaa. Ajattelin, ettei minusta ole mihinkään ja epäonnistun kaikessa, mitä edes kehtaan yrittää. Se oli vääristynyt ja sairaalloinen kuvitelmani siihen asti eletystä elämästäni, ja minusta. Omissa silmissäni näin itsestäni kuvan, jota voisi verrata kasaan jätettä. Sairaalloinen kuva minusta maailman turhimpana asiana, joka ei ansaitse elämää. 15-vuotiaana, niin henkisesti niin riutuneena, että sattuu. Niin perustavanlaatuisesti rikki, ettei siitä voisi koskaan korjaantua. Niin kertakaikkisen epätoivoisena, että fyysinen kipu oli henkistä helpompi kestää. Niitä jälkiä kannan mukanani vasemmassa käsivarressa läpi elämän, mutten enää niitä peitellen.

Kaikesta ei kuulu selviytyä, kaikesta ei tulla ulos vahvempana kuin koskaan. Vaikka minä selviydyin, tulen aina olemaan tietyllä tapaa rikki. Metaforana voidaan ajatella, vaikka lattialle putoavaa saviruukkua, joka hajoaa pudotessaan palasiksi. Palaset voi liimata yhteen ja saada ruukusta toimivan, mutta ei siitä tule kuin uudenveroinen. Tämän myöntäminen on jopa vähän hankalaa, olen kokenut jotain, mitä kaikki eivät ole. Tästä syystä olen myös erilainen kuin monet muut. Älä ymmärrä väärin, kokemukseni ja tekoni eivät määritä minua ihmisenä, enkä minä ole pelkästään yhtä kuin se, mitä olen itselleni tehnyt. Mutta olen nähnyt ja kokenut jotakin sellaista, mikä väkisinkin muuttaa ja minkä on tarkoituskin muuttaa minua.


"Ajatella, minä melkein luovutin."

Pari kesää sitten havahduin yhtäkkiä siihen, miten paljon nautin pihatöistä. Olin muuttanut edeltävänä talvena taloon, jossa on pieni piha. Huomasin kiinnostuneeni kukista ja kasveista, pihan sisustamisesta ja sen ylläpidosta. Rikkaruohojen nyppimisestä. Tähän hetkeen kiteytyi kaikki. Kun nuorena istuin sisällä kesällä yksin omassa synkkyydessäni, ja kuuntelin, miten äitini laittoi kotimme pihaa kesäkuntoon, ajattelin, mitä helvetin väliä on yhdellä pihalla. Mitä helvetin väliä on elämällä ylipäätänsä. Mitä järkeä on elää, kun ei näe eteenpäin, kun ei nauti mistään. En olisi tuolloin ikimaailmassa kuvitellut, että joskus kykenisin aidosti nauttimaan jostain niin arkisesta, kuin oma piha ja sen rikkaruohot. Että minä, voisin olla tavallinen, iloita tavallisista asioista tai edes elää niin, että siinä olisi jotain tarkoituksenmukaisuuden tuntua.

En oikeastaan edes tiedä, mikä oli lopullinen niitti, ja sysäys kohti parempaa. Muistan yhtenä päivänä ajatelleeni, etten yksinkertaisesti jaksa enää olla surullinen. Vaikka hoitamaton ADHD oli aiheuttanut tämän kaiken, jokaisen elämäni epäonnistumisen kokemuksen raadollisuuden, itseni vihaamisen - niin ehkä se oli myös yksi pelastajani. Ehkä tunteisiinkin voi kyllästyä, niin kuin tekemiseen. En tietenkään aio väittää silkkaa kyllästymistä ainoaksi tekijäksi, joka minut auttoi irti itsetuhoisuudesta. Aloitin lukion, sain paljon ystäviä ja laajan kaveripiirin. Vaikka kipuilu koulun suhteen jatkui, löysin uuden paikkani ja ihmiset, joiden keskellä minulla on edelleenkin hyvä olla. Tämän vuoksi kylkeeni on myös tatuoitu vuosiluku MMXI ja lukioni koordinaatit.


"Sometimes it is the people no one imagines anything of who do the things that no one can imagine."

Nyt kun tästä kaikesta on kymmenen vuotta, olen kasvanut ja oppinut paljon. En muistele menneitä häpeillen, vaan muistelen niitä kokemuksina, jotka ovat tehneet minusta minut. Minussa on resilienssiä ja elämänhalua, jota en joskus uskonut olevan. Enää en itke ajatellessani näitä asioita tai puhuessani niistä. Oikeastaan voisin hyvinkin puhua niistä julkisesti paljonkin, mutta pelkään sitä, miten suurta huolta se aiheuttaisi läheisilleni. Miten suurta surua aiheuttaisinkaan sillä, että kertoisin voineeni niin huonosti heidän tietämättään.

Ehkä pelkään myös leimautumista ihmiseksi, joka ei pärjää. Pelkään, että tulen aina olemaan minä, Neiti X, joka on aina itselleen riski. Minä tiedän syvällä sydämessäni ja kaikissa aivojeni sopukoissa, että en viiltele enää koskaan. Minä voin olla siitä sataprosenttisen varma. Mutta en usko, että muut välttämättä koskaan voivat, ja ymmärrän kyllä miksi. Toisten tunteita ei voi hallita, enkä voi vaatia täyttä luottamusta, voin vaan osoittaa pärjääväni. Vaikka sanoin pelkääväni läheisteni reaktiota, en silti ole yksin asian kanssa. Isäni sai tietää pari vuotta lopettamisen jälkeen ja hän hoiti puolestani myös kertomisen äidilleni. Siitä olen syvästi kiitollinen. Ja itseasiassa sen ajattelu kyllä tuo kyyneleet silmiin.

ADHD ei ole enää vuosiin ollut hoitamaton. Olen harjoitellut lääkkeiden avulla uusia taitoja ja tutustunut itseeni sairauden takana ja itseeni sairaana. Olen tehnyt itseni kanssa sovun ja antanut itselleni anteeksi. Ymmärrän, miksi olen tehnyt niin kuin olen tehnyt, enkä soimaa itseäni menneistä virheistä. Olen käyttänyt ja aion käyttää jatkossakin tämän kokemuksen ja prosessin tuomia oppeja hyödykseni sekä omassa elämässäni että tavassani kohdata muita ihmisiä. Haluan lopuksi sanoa sinulle, joka mahdollisesti kamppailet samojen asioiden kanssa; puhu, puhu ja puhu. Älä jää yksin vaan kurota ihan mihin suuntaan tahansa, joku ottaa kyllä kopin. Ja sinun täytyy antaa jonkun ottaa se koppi.